In memoriam, Lola


LOLA

In memoriam <3


Kääpiöpinseri
Narttu
16.7.2002-17.12.2018

Viimeisiä hetkiä... <3


Se oli vuosi 2002 kun alkuvuodesta aloin todella miettiä koiranhankintaa. Pienen ikäni olin koiraa vanhemmiltani kinunnut koskaan sitä saamatta. Sanoivat että en hoida sitä kumminkaan kun alkuhuuma laantuu, ja näinollen mummini koira ja kaikki naapurien koirat saivat toimia koirakuumeeni lääkkeenä. Mutta nyt oli aika päättää että jos sellaisen haluan, sellaisen otan, eikä kukaan minua estä....
Mieleni teki chihuahuaa. Tästä kuultuaan koiralliset tuttuni taisivat tuumata jokseenkin näin että 'älä sellaista ota, sehän on niin pieni ettei sen kanssa voi mitään tehdä.' Ja näin uskoi nuori Maarit muita, eikun katselemaan muuta pientä mutta edes hiukan suurempaa rotua... Kiinnostuin kääpiöpinseristä josta eikun sitten ottamaan enemmän selvää. Etsiskelyn tuloksena otin yhteyttä Marja-Leenaan ja noin kuukauden päästä syntyvistä pennuista alustavasti yksi luvattiin minulle. Odotustaodotusta kunnes pennut syntyivät, saati kasvoivat siihen ikään että pääsin niitä helsinkiin katsomaan. Voi luoja sitä odottelua että kesä menisi ja syksy saapuisi ja saisin pennun kotiini.
Vihdoin se päivä kumminkin koitti että pääsin matkaan, hakemaan minulle ihkaomaa koiraa! Kyllä siinä matka meni rattoisasti pentua ihastellessa, ja sitten eikun kotiin opettelemaan koiranpentuarkea.

Lola kärsi nuoruudessaan eroahdistuksesta. Huusi kun syötävä (naapurien kertomaa) ja tuhosi tavaraa mitä ulottuvilleen sai. Oli kamalaa kun mami lähti ja jätti yksin. Onneksi tuokin ongelma iän myötä helpotti. Vieraat ihmisetkin olivat aika pelottavia.
Kerran sitten pyysi serkkuni minut ja Lolan josko lähdettäisiin katsomaan heidän mukaansa mitä he agilitykentällä touhuavat. Näkisi Lola uusia juttuja ja tulisi sosiaalisia kontakteja ihmisiin ja muihin koiriin. Pimeähköllä kentällä pakkasessa katseltiin reunalla ja ajattelin että ei mene kyllä Lola ikinään tuonne pimeään rahisevaan putkeen... Vaan toisin kävi. Ei paljoa empinyt pieni pinseri kun sinne paineli! Siinä samassa, tuolla hetkellä jonka edelleen 15 vuoden jälkeen muistan, tajusin että hitsi, tämä on se juttu!
Kentällä alettiin käydä yhä useammin ja Lola nautti. Koira reipastui silmissä ja sai lisää itseluottamusta. Kaikenlaista siellä touhuttiin, ja näin myöhemmin ajateltuna asioita olisi toki voinut alusta saakka opettaa perusteellisemmin ja järkevämmilläkin tavoilla. Mutta eipä voinut kokemattomana tietää eikä osata ja vetäjiä ei liiemmin ollut. Koiran sain kumminkin hienosti oppimaan perusasiat ja ensimmäisen kerran kilpailuihin uskaltauduttiin Lolan ollessa tasan 2 vuotias.

Vuosien myötä huomasin kyllä missä oli koulutuksessa mennyt mönkään :) Tai voiko edes sanoa mönkään. Siis jätetty tiedon puuttuessa, ja intoa ollessa järkeä reilusti enemmän, opettamatta. Tästä kaikesta huolimatta minulla oli radalla aina rakas Lola joka antoi aina kaikkensa pienen agilitysydämensä pohjasta, juoksi minkä jaloistaan pääsi ja nautti lajista. Parhaimmillamme ylsimme SM5. ja PiirM1 vuonna 2010.  Lola on myös sekä agilityvalio että hyppyvalio.

Nyt Lola jo nauttii eläkepäivistään lajin osalta. Vielä päästessään juoksemaan vaikka putkeen, loistaa mummon silmät riemusta ja riemuhaukku raikaa! Muuten tätä 15 vee mummukkaa ei voi eläkeläiseksi kutsua hyvällä tahdollakaan. Vauhtia piisaa juosta lenkillä ja ärhennellä itsetietoisesti noille nuoremmille räkänokille, olematta kumminkaan vihainen. 

Lola vaan on niin Lola <3

Lola 15 v 8 kk.


Lola kesällä 2014

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti